FIP tuli taloon

Viime viikolla kirjoitin Mifune-kissan sydäntautilöydöksestä. Jo seuraavana päivänä Mifunen ultran jälkeen huomasimme, että Bronsonin vatsa pullotti todella oudosti. Mietimme, olisiko laiheliini vihdoinkin alkanut lihoa, mutta vatsa oli niin kummallinen suuri ja pinkeä pallo, että lihominen ei tuntunut todennäköiseltä vaihtoehdolta. Soitin eläinlääkärille (taas kerran) ja hoitaja suositteli antamaan ensialkuun matolääkityksen, koska madot voivat aiheuttaa vatsan pullistumista. Bronson ei kuitenkaan suostunut nielemään matolääkettä, vaikka sitä yritettiin maanitella, pakottaa, syöttää lääkettä ruuan joukossa ja hieroa tablettiin kissanminttua. Oli pakko luovuttaa. Drontal on ilmeisesti niin pahan makuista, että sitä ei tämä kissa suostu syömään edes herkkuruokaan sekoitettuna.

Seuraavana päivänä kissan masu oli entistä suurempi. Minusta kysymys ei millään voinut olla madoista, koska Bronson on sisäkissa ja ulkoillut ainoastaan muutamana päivänä valvotusti pihalla, mutta enhän minä ole mikään eläinlääkäri, joten yritimme vielä toisella matolääkkeellä (Axilur), josta Bronson suostui syömään ruuan mukana osan, mutta ei kaikkea. Soitin uudestaan eläinlääkäriasemalle, koska oli perjantai ja pelkäsin, että Bronsonin tila voisi pahentua viikonlopun aikana, kun eläinlääkäriasema on kiinni. Olin lukenut netistä kauhutarinoita kissojen tarttuvasta vatsakalvontulehduksesta eli FIPistä, joka aiheuttaa vatsan turpoamista ja jossain takaraivossani jyskytti hirveä pelko siitä, että Bronsonilla voisi olla kyseinen tauti. Hoitaja epäili edelleen matoja, mutta suostui varaamaan päivystysajan lauantaille. Mieheni yritti rauhoitella, että pelkään aina pahinta ja luulen, että kissoilla on kuolemantauti, vaikka niillä olisi vain vähän vatsanpuruja. Minä puolestani muistutin häntä, että luulimme Mifunen läähätyksenkin johtuvan vain jännityksestä, kunnes kissalle tuli sydänkohtaus. Halusin varmistaa asian.

Lauantaina menimme siis eläinlääkäripäivystykseen ja eläinlääkäri tunnusteli kissan vatsaa, joka oli siinä vaiheessa jo kuin täyteen pumpattu vesi-ilmapallo. Hän tiukkasi meiltä, oliko kissa pissannut ja kakannut, mutta en osannut vastata varmasti, koska Mifune ja Bronson käyttävät samaa hiekkalaatikkoa ja siellä olevat jätökset saattoivat hyvin olla vain Mifunen tuottamia. Tunsin itseni aivan idiootiksi, kun en ollut ymmärtänyt havainnoida kissan elintoimintoja tarkemmin. Osasin vain vastata, että kissa oli käynyt todistetusti kakalla viimeksi keskiviikkona eli kolme päivää sitten. Ultraäänitutkimuksessa näkyi, että kissan vatsaontelo oli kauttaaltaan täyttynyt nesteellä. Kaikki sisäelimet kelluivat tässä nesteessä, mutta virtsarakko oli ehjä. Neste ei siis voinut olla pissaa. Luojan kiitos! Sitten eläinlääkäri sanoi sen, mitä olin pelännyt: FIP-epäily. Otettiin verikokeita ja lämpö kuumemittarilla. Kissa riuhtoi, raapi, huusi ja sähisi. Se piti rauhoittaa. Ultrattiin lisää, otettiin röntgen. Verikokeiden tulokset olivat normaalin rajoissa. Ei varmaa diagnoosia suuntaan eikä toiseen. Eläinlääkäri päätti kotiuttaa kissan ja varasi leikkausajan maanantaille. Meidän oli siis yritettävä pitää kissa hengissä sunnuntain yli. Olin paniikissa ja itkin. Pelkäsin FIPiä, syöpää ja ties mitä. Eläinlääkäri oli realisti ja käski varautua pahimpaan. Vatsasta saattaisi löytyä mitä tahansa.

Sunnuntaiaamuna samainen eläinlääkäri soitti. Hän oli tarkastellut Bronsonin verikokeiden tuloksia edellisenä päivänä töiden jälkeen ja oli nyt lähes varma FIP-diagnoosista. Ainakin hän piti sitä todennäköisenä. Hoitosuunnitelmaa muutettiin ja Bronsonille varattiin aika vatsapunktioon heti maanantaiaamuna. Samalla aloitettaisiin myös kortisonihoito. Lääkäri kertoi, että yleensä FIPiä ei ryhdytä edes hoitamaan, koska taudin märkäversion kehittäneet kissat ovat tavallisesti jo niin huonossa kunnossa, että ainoa järkevä teko on lopettaa eläin. Bronson oli kuitenkin yllättävän pirteä. Se söi, joi ja jopa yritteli leikkimään. Se ei millään muotoa vaikuttanut kuolevalta ja tämä antoi meille toivoa.

Punktio tehtiin eilen maanantaina. Se oli pitkä ja piinaava operaatio meille ihmisille ja varmasti raskas myös kissalle, joka tietenkin nukutettiin punktion ajaksi. Bronsonin vatsasta valutettiin varmaankin lähes pari desilitraa nestettä ja sitä valui vatsanpeitteisiin tehdyistä aukoista vielä pitkään operaation jälkeenkin. Kissasta otettiin myös verinäyte, joka lähetettiin laboratorioon FIP-testiä varten. Kissojen coronavirus on kuitenkin niin yleinen, että vaikka testi näyttäisikin positiivista, se ei vielä aivan sataprosenttisen varmasti tarkoita, että Bronsonilla on vatsakalvontulehdus. Kaikki kuitenkin viittaa vahvasti siihen suuntaan. Bronson sai pitkäkestoista antibioottia ja kortisonia ruiskeina, koska sille ei pysty antamaan lääkitystä suun kautta. Kissan terveydelle ei tekisi hyvää tapella kaikilla voimillaan tabletinantoa vastaan kahdesti päivässä. Tänään kävin vielä noutamassa eläinlääkäriasemalta kipulääkereseptin, koska Bronson vaikutti levottomalta. Saatuaan pari tippaa vahvaa särkylääkettä se makoilee nyt raukeana työhuoneeni lattialla.

FIP-taudin ennuste on huono. Useimmat siihen sairastuneet kissat kuolevat. Huoli Bronsonin terveydestä on siis edelleen suuri. En voi uskoa, että yhteen kissaperheeseen voi tulla näin paljon huolta ja sairautta näin lyhyen ajan sisällä. Sitä ei voinut uskoa myöskään eläinlääkäri. Onneksi hän päätti auttaa meitä taistelemaan Bronsonin hengestä eikä luovuttanut, vaikka oireet olivat lannistavat. Toivomme parasta.

Bronsu yllättävän pirteänä pari tuntia operaation jälkeen.
Takajalat ovat kastuneet vatsasta tulleesta nesteestä.

Mifunen sydänultran tulokset

Mifune kävi tänään sydänultraäänitutkimuksessa Keski-Suomen eläinklinikalla toissapäivänä sattuneen läähätyskohtauksen takia. Tutkimuksessa todettiin sydämen HCM- eli sydänlihaksen paksuuntumasairaus, joka todetaan yleensä vasta 3-4 vuotiailla kissoilla. Mifune on siis epätavallisen nuori HCM-potilas. Eläinlääkäri arveli, että Mifun pentuna sairastama sitkeä flunssa on voinut aikaistaa tämän perinnöllisen sairauden puhkeamista. HCM-sairauteen ei tunneta parannuskeinoa ja se johtaa väistämättä kuolemaan jossain vaiheessa - ennemmin tai myöhemmin. Kissan elämää voidaan kuitenkin helpottaa ja sydämen toimintaa parantaa beetasalpaajalääkityksellä. Mifune tulee siis syömään beetasalpaajaa lopun ikäänsä.

Onni onnettomuudessa on se, että Mifunen sydänlihaksen seinämien paksuuntuminen ei ole vielä johtanut vasemman eteisen laajenemiseen. Sairauden edetessä näin tulee väistämättä käymään ja silloin lisälääkkeeksi otetaan Disperin estämään sydänveritulppaa. HCM-kissalla äkkikuoleman mahdollisuus on kuitenkin aina olemassa, joten emme voi tietää, kuinka monta vuotta Mifune on vielä luonamme. Eläinlääkäri arvioi, että näin varhain alkanut HCM-sairaus tarkoittaa alle kymmenen vuoden elinikää. Mutta kymmenenkin vuotta on pitkä aika kissalle, joten toivokaamme parasta. Mifunen tulisi jatkossa välttää rajuja leikkejä eikä häntä saa ulkoiluttaa kuumalla säällä, sillä sydämen rasittaminen lisää äkkikuoleman mahdollisuutta. Mifunen tilaa tullaan jatkossa seuraamaan kerran vuodessa tehtävillä ultraäänitutkimuksilla ja lääkitystä lisätään taudin edetessä. Näin siis potilasparkamme on saanut tautiarsenaaliinsa vielä yhden vaivan lisää.

Tällä hetkellä Mifune pötköttelee ruokalevolla parvekkeella. Raukkaa piti paastottaa ennen tutkimuksia ja ressu maukui koko aamupäivän nälissään, joten kotiin tultuamme ruoka maittoi tavallistakin paremmin. Tänä iltana annamme Mifulle ensimmäisen beetasalpaajatabletin (niitä annetaan tästä lähtien kaksi kertaa päivässä). Toivokaamme, että lääkitys sopii eikä kissa mene siitä veteläksi. Jos niin käy, niin joudumme taas käymään lääkärissä.